Ihmiskoe

Tämä teksti ei liity millään tavalla sisustamiseen, keräilyyn eikä leivontaan. Tämä liittyy liikuntaan.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset vapaaehtoisesti harrastavat liikuntaa. Se on vaivalloista, hikistä ja haisevaa, siinä tulee kipeäksi ja nälkäiseksi. Systemaattista, pitkäaikaista ja tavoitteellista liikuntaharrastusta minulla ei ole koskaan ollut. Toisinaan olen aloittanut käydä uimassa, mutta se on lopahtanut ensimmäiseen flunssaan. Joskus olen lenkkeillyt, mutta into on vaan hiipunut. Pyöräilyinnostus on kestänyt pari viidentoista kilometrin lenkkiä. Kerran elämässäni jopa liityin kuntosalin jäseneksi, mutta se loppui raskauteen.

Viimeisen vuoden ajan olen yrittänyt metsästää liikunnan iloa, koska ilmeisesti liikunta tosiaan tuottaa joillekin ihmisille iloa. Ajauduin vuosi sitten syksyllä kaverini "pakottamana" kansalaisopiston patterijumppaan, koska se oli ainoa jumppa, jossa oli enää tilaa. Alku oli yhtä tuskaa. Patterijumpassa tehtiin tehokkaita lihaskuntoliikkeiden sarjoja, esim. kolmea eri liikettä minuutti kutakin ja kolme kierrosta. Tutuiksi tulivat punnerrukset, lankku, askelkyykky, peruskyykky, sumokyykky, jännehyppy ja vatsarutistukset. Seuraavana päivänä huomasi tehneensä.

Joulun aikaan tutustuin kahvakuulaan ja keväällä aloitin käydä kerran tai kahdesti viikossa uimassa. Jatkoin patterijumpassa. Kesällä yritin aloittaa juoksuharrastusta, mutta polvi petti. Kävin kuitenkin kerran viikossa puistokahvakuulassa. Syksyn tullen olen jatkanut torstaisin patterijumpassa ja aloittanut lauantaiaamuisin lihaskuntojumpassa ja käyn keskiviikkoisin uimassa.

Mikä sitten mättää? Into puuttuu. Joka ikinen lähtö on pieni taistelu itseni kanssa. Sohva kutsuu, löhöily olisi paljon mukavampaa. On pimeää ja synkkää, eikä huvita. "Ai, sä olet innostunut liikunnasta!" totesi äitini. No, en ole! Mutta tuntuu siltä, että pitäisi. Keski-ikäistyessä lihasmassa alkaa kuihtua ja läski vie voiton. Lihaskuntoliikuntaa pitäisi harrastaa, suositusten mukaan 3-4 kertaa viikossa. Lisäksi työni on fyysisesti kevyttä ja istun auton ratissa reippaat kymmenen tuntia viikossa.

Ehkä treeni kolme kertaa viikossa ei riitä, joten päätin tehdä ihmiskokeen. Otin ohjelmaan vielä neljännen treenin, kahvakuulatunnin maanantai-iltaan. Kahvakuula oli mukavaa vaihtelua, ja kuuden kilon kuula tuntui kevyeltä. Jopa lankku sujui vaivatta. Tiistaina jaloissa tuntui kyykkääminen. Keskiviikkona oli korkea kynnys suunnata altaaseen, mutta sinne vaan menin. Kunpa voisi aloittaa 500 metrin kohdalta! Silloin on jo lämmin ja uinti sujuu. Illalla nukahdin kuin tukki ja heräsin aamulla kellon soittoon hyvin väsyneenä. Torstaina patterissa kyykyt tuntuivat pahoilta, eikä oikein mikään muukaan sarja mennyt helposti. Lauantaiaamuna taas tuntui liiankin helpolta, paitsi ne kyykyt.

Ei se liikunnan ilo silti vielä ole minua saavuttanut, mutta sisu ei anna periksi lopettaakaan. Treenin jälkeen on aina kauhea nälkä ja syön liikaa. Tulokset eivät ikinä näy, koska en osaa hillitä syömisiäni enkä halua elää nälässä. Se on toki myönnettävä, että en kärsi niska- ja hartiakivuista tai päänsärystä juuri koskaan. Pirteyttä syö liian lyhyet yöunet ja lasten aiheuttamat yöherätykset. Ehkäpä vika onkin asenteessa. Tuskailin työkaverilleni tekemättömiä töitäni, ja hän sanoi: "Tee nyt vielä tunti töitä, ja menet sitten sinne kahvakuulaan palkinnoksi itsellesi". Palkinnoksi? Niinpä. Maanantaina taidan palkita itseni valitsemalla isomman kahvakuulan.